20.9.2017

SIPULIKULHO

Ostin kirpputorilta sipulikulhon.
Elämässä on paljon asioita, joista saa hyvää mieltä. Niitä isoja, oikeita asioita - ja sitten näitä vähän pienempiä, mutta aivan yhtä oikeita. Sellainen on tämä sipulikulho.

Nykyään käyn kirpputorilla varsin harvoin. Toisinaan saattaa olla kuukausi välissä, välillä jopa puolikin vuotta. Olen laiska kiertelemään, koska koen omistavani jo kaiken tavaran mitä tarvitsen. Tarvitsen toki kaikenlaista toisinaan, kuten esimerkiksi kasvaville lapsille vaatetusta, mutta jotenkin kuvittelen, että tavara kyllä löytää minut, kun sen aika on.

En tiennyt tarvitsevani sipulikulhoa. Siellä se tönötti ylähyllyllä ja kiinnitti välittömästi huomioni. Sen pinta on kauniin eläväinen ja rouhea.. Ajattelin asetella sen yöpöydälleni ja säilyttää siellä kaikki ympäriinsä lojuvat koruni. Sitten katsoin hintalappua - hintaa oli neljä euroa. Hinnan päällä komeili tikkukirjaimin SIPULIKULHO. Sillä hetkellä kuulin, miten keittiön hylly huusi kotona tätä kaunokaista luokseen.

Romanttinen tarina. En empinyt vaan kannoin hänet kotiin. Joku on sen itse käsin tehnyt. Oikeastaan en ymmärrä, miten ihmisellä tulee mieleen tehdä sipulikulho. Se on vähän kuin sipulin mallinen - ja sanoinko jo, että älyttömän hieno. Olen saanut paljon iloa tästä neljän euron kulhosta. Tavaraa en tarvitse - paitsi silloin, kun se on tarpeeksi tarpeeton.

19.9.2017

MINÄ JA SIENET

Tämä syyskuu on jo kolmas syyskuu, kun kirjoitan tätä blogia.
Pari vuotta kirjoittelin tätä aivan itsekseni. Ihan vain siksi, että halusin tehdä niin - ei muuta selitettävää. Halusin kuvata, halusin kirjoittaa eli tehdä juuri niitä asioita, joista eniten edelleen nautin ja jotka tunnen omakseni. Mutta ilman minkäänlaisia paineita.

Ensimmäisen vuoden aikana en kertonut tästä blogista kenellekään muulle, kuin siskolleni. Tallensin luontoa ja mökin pieniä remontteja, heinänkorsia ja lumpeenlehtiä. Sillä tavalla aion tehdä jatkossakin, joskin nyt ihan nimelläni - ja naamallani. 

Näissä kuvissa on paljon sieniä. Sieniä, joita en tunne - paitsi kärpässienen. Kärpässieni on myrkyllinen, sitä ei saa poimia. En poiminut, vaikka korin asetinkin ihan vain kuvaa varten sen viereen. On mokoma myrkkysieni niin kuvauksellinen ja houkutteleva, että melkein teki mieli pistää se koriin. En pistänyt sitä, enkä näitä muitakaan.

Ensimmäisessä kuvassa on minä, kuvattuna saunan terassilla. Se on se paikka, jossa haluaisin olla aina. Syysvillapaidassa, tyttären tupsupipo päässä. Rakastan olla ihmisten kanssa - kuunnella ja puhua, jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Mutta luonto on paras ystäväni.

Tässä on nyt minä ja sieniä. Sieniä siksi, että katsokaa nyt miten nättejä ne on! Jokainen omanlaisensa yksilö. Niin kuin me ihmisetkin - yhtä aikaa niin kovin samanlaisia ja silti niin erilaisia. Täydellisiä juuri sellaisina, kuin ollaan.

14.9.2017

OLIIVIPUU SUOMALAISUUDEN YTIMESSÄ

Menin kukkakauppaan ihan vain katselemaan.
Tiedätte miten siinä kävi. Ensin pidin käsissäni sellaista mandariinin kokoista käsinvalettua ruukkua. Sen jälkeen huomasin ruukkuun täydellisesti istuvan pienen kasvin ja lopulta kaarroin kaupan parkkipaikalta takaisin kotia kohti tili kuivana, mutta peräkontti täynnä elämää. Tosin se ensiksi bongaamani pieni ruukku jäi kauppaan.

Nämä kuvat eivät ole mökiltä, vaan kotitaloltamme. Talon seinustalle kiipeilee kasvi, jonka ystäväni totesi villiviiniksi. Uskon sokeasti asian olevan näin, ihan vain pelkästään siksi, että hän on ystäväni. En vaivaudu edes googlaamaan. Tosin samainen kaveri väitti tuota kaunista kasvia ensin humalaksi, joten tiedä sitten miten vahva tietopohja tässä nyt lopulta on taustalla. Epäilen googlella olevan osuutta tähänkin mielenmuutokseen.

Oli kasvi mikä hyvänsä, niin kaunis on! Oli ihana jo kesällä, mutta juuri nyt syyskuussa on kyllä niin kauniina, että voisin tuijotella sitä aamusta iltaan. Parasta onkin se, että kasvi kasvaa osittain makuuhuoneen ikkunan edessä. Saan siis ihastella sitä heti ensimmäiseksi aamulla, kun verhot avaan ja samoin sanoa sille illalla hyvää yötä, kun verhot suljen.

Ostin oliivipuun keväällä, eikä kauppias itsekään ollut ihan varma, että pysyykö hengissä edes kesän ylitse. Ihmeekseni heppu on pysynyt hyvinkin virkeänä (tarkoitan oliivipuuta), vaikka nyt ollaan jo melko vilpoisissa keleissä - suorastaan kylmissä, jos miettii minkälaisista olosuhteista kasvi on kotomaahamme roudattu. Talvesta en tiedä kuinka kaveri selviää, pelkään pahinta. Toki aion ottaa tämän vihreän ystäväni lähiaikoina sisätiloihin, en suinkaan pidä sitä tuossa talven yli paleltumassa. 

Toimintasuunnitelmani oliivipuun kaamoselämän suhteen on seuraavanlainen.
Otan sen sisälle taloon, neulon sille villapaidan, istutan kirkasvalolampun alle ja liotan d-vitamiinia kasteluveteen. Googlaan ja näytän sille kuvia hakusanoilla oliivipuu kotimaa helle aurinko, höngytän sitä kohti lämmintä ilmaa hiustenkuivaajalla ja laulan vienoja lauluja kaukaisista maista. Saatanpa jonkin itämaisvaikutteisen tanssinkin esittää.

Oliivipuuni saa toisin sanoen näin ensimmäisenä suomitalvenaan melko kattavan oppitunnin siitä, miten me suomalaiset olemme tottuneet talven yli selviämään. Mielikuvilla, mielikuvituksella ja no - sillä sisulla.

12.9.2017

MIKSI UUPUMINEN ON NIIN VAIKEA HYVÄKSYÄ

Kirjoitin hetki sitten uupumuksesta
Siitä, miten itse ymmärsin olevani uupunut ja siitä, miten annoin itselleni anteeksi. Tekstin kirjoittaminen oli itselleni melkoinen yllätys - vaikkapa puoli vuotta sitten en olisi voinut kuvitellakaan kirjoittavani aiheesta ja kertovani uupumuksestani julkisesti. Ajattelin kuitenkin aiheen olevan kovin yleinen ja tärkeä - uskaltamisen arvoinen.

Tiesin, että aihe on tärkeä, mutta en olisi arvannut miten tärkeä. Tekstin julkaiseminen jännitti minua, sillä tunteistaan ääneen kertova ihminen on haavoittuva - siinä ikäänkuin tarjoilee itsensä alastomana tarjottimella, että tökkikää jos haluatte. Nyt, kaiken sen ymmärryksen, vertaistuen, viestien ja sydämien jälkeen ajattelen, että minä kestän oikein hyvin vaikka vähän tökkimistäkin, jos sanoillani voin jotakuta toista uupunutta auttaa ymmärtämään itseään - ja varsinkin sen, että meitä on muitakin.

Eräässä saamassani sähköpostissa seisoi kysymerkin edessä lause Miksi uupuminen on niin vaikea hyväksyä ja myöntää itselleen. Miksi taistelemme vastaan?

Ensin ajattelin, että mikä minä olen tällaiseen kysymykseen vastaamaan. En minä osaa nähdä toisen pään sisään tai tietää, mikä itse kukaisenkin kohdalla on se asia, joka laittaa pistämään niin kovasti hanttiin. Sitten kuitenkin ymmärsin, että minä olen erityisen hyvä vastamaan tähän kysymykseen. En koko ihmiskunnan ja jokaisen uupuneen äänellä, mutta minä voin kertoa oman kokemukseni. Koska se on aivan yhtä oikein ja hyvä, kuin kenen tahansa kokemus.

Ajattelen sillä tavalla, että uupumus on vaikea hyväksyä siksi, että olemme kasvaneet olemaan vahvoja. Olemme kasvaneet siihen, että kouluportin avauduttua meille toivotetaan mukavaa päivää ja ooppa reippaasti. Työmaailmaan siirryttäessä toivotetaan teeppä tulosta ja ooppa reippaasti. Reippaana oleminen on sitä, että tehdään asiat hyvin ja tehokkaasti. Näin kärjistetysti esitettynä. Reipas ihminen on ahkera, sosiaalinen ja hyväntuulinen. Uupunut ihminen ei ole ahkera tai välttämättä kovin sosiaalinenkaan. Tuntuu kamalan vaikealta nähdä itsensä sellaisena, epäreippaana. Koska olemme tottuneet pärjäämään.

Omalla kohdallani toinen syy uupumuksen kieltämiseen on, että en haluaisi, että heikoilla hetkilläni retostellaan kahvipöydässä tai puolituttujen kesken jalkapallokentän reunalla. Kauempaa elämääni katsovia saattaa nimittäin enemmän kiinnostaa ne syyt, ei seuraus. Maalaisjärjellä kun ajattelee, niin asian kuuluisi olla juuri päinvastoin - uupuneen itse on hyvä havaita uupumiseen johtaneet syyt, jotta voisi lähteä korjaamaan asioita, kun taas ulkopuoliselle ihmiselle pitäisi riittää seuraus. Se, että voi tilanteessa olla uupuneen tukena takertumatta sen kummemmin uupumiseen johtaneisiin syihin, ellei uupunut itse niin halua. Olivatpa syyt mitä tahansa.

Omalla kohdallani näen nämä kaksi asiaa syyksi siihen, että minun oli vaikea myöntää itselleni olevani uupunut - en rohjennut myöntää, että en jaksa ja pelkäsin sitä, miten ihmiset minuun uupumisestani kuultuaan jatkossa reagoisivat. Minä olen pelännyt leimautuvani luuseriksi ikuisiksi ajoiksi.

Minä olen ollut uupunut, mutta olen ollut myös paljon muuta. Olen ollut iloinen, väsynyt, sosiaalinen, pirteä, toiveikas, laiska, allapäin, reipas, surullinen, naurava - olenpa päivittäin jonkin vitsinkin murjaissut. Olen ollut kaikkea muutakin kuin vain uupunut. Uupuminen on näkynyt lähinnä itseluottamuksessani. Minun on ollut vaikea luottaa siihen, että osaan tehdä asioita yhtä hyvin, kuin muutkin ihmiset.

Mistä siis tietää, että joku on uupunut? Vastaus on kovin yksinkertainen ja maalaisjärkinen sekin. Kysymällä. Kysymykseen voi saada vastauksen - jos ei heti, niin vaikka vuoden päästä. Heti, kun uupunut on kasvanut taas rohkeaksi myöntämällä olevansa välillä heikko. Antanut anteeksi itselleen sen, että on vain ihminen. Usko minua - hän muistaa kyllä sen, että tarjosit apuasi, vaikka ei sitä ehkä sillä hetkellä pystynytkään ottamaan vastaan.

9.9.2017

RAKKAUDESTA SUMUUN

Eilen sumuista järvimaisemaa tiiraillessani nousi mieleeni yksi ainoa lause. 

Sumu on syksyn sielu.

Jouduin miettimään lausetta hetken aikaa. Ensinnäkin siinä on melko monta s-kirjainta ja toisekseen lause kuulosti kovin pontevalta. Päädyin kuitenkin siihen, että asia on juuri niin. Sumu on syksyn sielu, ruska on sen vaatteet. Sumu on se asia syksyssä, miksi tätä vuodenaikaa niin kovasti rakastan.

Viime viikonloppuna kömmin aitasta ulos ja ilokseni huomasin, että sumu oli syönyt järven. Se on oikeastaan parasta, mitä voin kuvitella. Lähdin pontevin askelin laittamaan aamusaunaa tulille, mutta homma vähän venyi.

Mökiltä saunalle on matkaa noin kolmekymmentä metriä. Tuona kyseisenä aamuna matka kuitenkin kesti aikalailla tunnin verran - ympäröivä kauneus meinasi lamaannuttaa. Tallensin ensin näkymää pelkästään verkkokalvoilleni, mutta sitten säikähdin - sumu kun toisinaan poistuu yllättävän nopeasti. Oli haettava kamera ja tallennettava aamun kauneus talteen myös muistikortille. 

Sumussa kiehtoo ehkä eniten se, että se antaa tilaa mielikuvitukselle. Sumu kietoo sisäänsä, luo turvapaikan. Sumun keskellä ei pelota. 

(Kiitos eilisen kommenteista ja tuesta, se merkitsee minulle paljon. Aihe on arka ja omien heikkouksien esiintuominen jännittää, vaikka ymmärtääkin olevansa vain ihminen ja kyseisen aiheen koskettavan kovin montaa muutakin. 

Tekstissä mainitsin, että uupumuksen saattaa herätä huomaamaan, mutta ilman työkaluja sille ei osaa tehdä mitään. Työkaluja olisin itsekin kaivannut jo aikaisemmin - niitä ehkä oli, mutta en osannut tarttua niihin oikealla tavalla. Ehkä rohkaistun palaamaan aiheeseen vielä joskus myöhemminkin. 

Mielestäni on kuitenkin tärkeää uskaltaa puhua asioista asioina - me ihmiset kun kuitenkin olemme samasta puusta veistettyjä loppujen lopuksi. Koemme ja näemme asiat omilla tavoillamme ja elämme jokainen omannäköistä elämäämme, mutta siltikään emme ole niin uniikkeja, kuin vaikka uupuneena luulemme olevamme.)

8.9.2017

UUPUMUKSESTA

Minä uuvuin.
Tunsin, että se oli tulossa. Elämä oli aivan tavallista, hyvää elämää. Tein juuri niitä asioita, mitä toivoinkin saavani tehdä. Silti uuvuin. Se, että tänään pystyn sanomaan sen ääneen, on kuukausien itsetutkiskelun tulos. Miksi sanon sen tänään ääneen - siihen on enemmän syitä kuin siihen, miksi jättäisin sen sanomatta.

Jokin aika sitten sitten postilaatikkooni ilmestyi Kauneus & Terveys - lehti. En tiedä miksi - ehkä se on tilaajalahja jonka olen unohtanut, tai ehkä maailmankaikkeus vain tiesi, missä laatikossa juuri tuota kyseistä lehden numeroa tarvitaan.
Lehden kansi julisti Estä uupumus: "Uuvuin, vaikka elin unelmaani". Sillä hetkellä tajusin lopullisesti, että olin ollut uupunut.

Sanon nyt tämän silläkin uhalla, että minut ymmärretään väärin. Kaikki eivät usko uupumukseen. On laiskuutta, lepsuutta, vetelyyttä tai ehkä pikkuisen heittelevä mielenterveys. On stressiä, unettomuutta, painon nousua, painon laskua, ruokahaluttomuutta, ahmimista, kiukkuisuutta, itkeskelyä tai välinpitämättömyyttä. Mutta ei uupumusta.

Syy miksi kaikki eivät usko uupumukseen on yksinkertainen - se kun on kovin vaikea myöntää itselleen. Kun on tottunut olemaan kova ja pärjäävä. Kun on tottunut selvittämään asioita, selviytymään ja tekemään ehkä pikkuisen enemmän, kuin olisi tarve.

Sinä olet sinä ja minä olen minä. Me uuvumme eri asioihin. Uupua voi ulkopuolelta tuleviin odotuksiin tai omiin odotuksiin. Työ, parisuhde, remontti, lapset, rakentaminen, sairaus tai ihan vain tavalliset arjen asiat. Vain uupunut itse tietää syyn uupumiselleen.

Uupumisessa pahinta on se, että se ketale tulee nurkan takaa hiipien. Salakavalasti. Sitä tekee ja hoitaa asioita, enemmän tai vähemmän tyytyväisenä. Elelee arkea ja elämää kohtuullisen hyvällä fiiliksellä ajoittaisista vastoinkäymisistä huolimatta. 
Yhtenä päivänä lopulta havahtuu hetkeksi, että nyt ei ole kaikki kunnossa, mutta sitten ilmaantuukin jo tekemistä, joten ajatuksen voi työntää pois mielestä.
Toisena päivänä herää jo useamman kerran tuohon epämääräiseen tunteeseen ja jonkin ajan kuluttua saattaa joutua toteamaan, että voimat vain loppuivat. 

Uupumisessa kavalaa on myös se, että väsyneen olon saattaa herätä huomaamaan, mutta ilman työkaluja sille ei osaa tehdä yhtään mitään. Saattaa olla vaikea hahmottaa mistä uupumus on seurausta - se kun on useasti monen asian summa.

Lievästäkin uupumuksesta toipuminen voi kestää kauan, jopa vuoden verran, sanoi tuo alussa mainitsemani lehti.
Tuon lauseen luettuani napsahti viimeinenkin pala pääkopassani kohdalleen, ja vihdoin ymmärsin.

Minä en ollutkaan laiska surkimus, epäonnistuja, voimaton vetelys. Minä olin käyttänyt kahden vuoden energiat yhden vuoden aikana ja kun sama meno jatkui tarpeeksi monta vuotta - energia vain loppui. Uuvuin.

Ensin myönsin sen itselleni. Päätin karsia elämästäni kaiken paitsi sen, mikä on tärkeää. Karsimisen jälkeen jäljelle jäi perheeni ja läheiseni. Karsin sellaisetkin asiat, joita en olisi halunnut karsia. Tajusin, että siinä hetkessä auttaa vain karsiminen, aika ja itsetutkiskelu. Oli aika laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Sitten myönsin sen läheisilleni. Epäilyksistäni huolimatta minua ei hyljätty vain siksi, että olen ihminen ja välillä heikko. Siitä rohkaistuneena kerroin asiasta myös sellaisille ihmisille, joita en tuntenut vielä kovin hyvin. Hekään eivät - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - suoranaisesti sylkeneet naamalleni, vaan olivat enemmän tai vähemmän, että aha. Ja nyt tänään kirjoitan tähän kenen tahansa nähtäväksi, että minä uuvuin.

Se miksi kirjoitan. En siksi, että saisin sääliä tai kerjäisin ymmärrystä. Minulle riittää oikein hyvin se, että ymmärrän itse itseäni suurimman osan ajasta. Kirjoitan siksi, että asian esiin nostaminen on herättänyt paljon hyviä keskusteluja läheisteni kanssa. Niin kovin moni uupuu - kokee olevansa epäonnistunut, kun ei jaksa.

Opin omasta uupumuksestani monta asiaa, mutta varsinkin sen, että kukaan ei ole niin kova, etteikö voisi uupua. Opin myös sen, että minä itse määrittelen omat voimavarani. Jos pääni sisällä pieni ääni huutaa epätoivoisesti, että en jaksa, rauhoitu - niin kuuntelen sitä. Vaikka joku toinen tekisi tuon saman asian noin vain, puolta kovemmalla sykkeellä. Kukaan muu kun ei näe tai kuule pääni sisälle, vain minä itse.

Uupunut tarvitsee kuuntelijan, joka ei vähättele. Mutta ongelmat pitää ratkaista itse. 

Tänään minä olen antanut itselleni anteeksi sen, että olen vain ihminen. 
Välillä heikko, kannateltava. Useammin kuitenkin vahva, kannatteleva.

7.9.2017

RIEMUKAARI

Aluksi en pitänyt siitä yhtään.
Portista nimittäin. Se oli mielestäni vain kertakaikkisen mauton ja ruma. Siihen oli askarreltu edellisen omistajan toimesta mökkitontin nimi kanaverkosta. Kanaverkko oli naulattu kiinni lautaan ja koko komeus oli ripustettu roikkumaan portin yläosaan. Kaiken kruunasi kalakello.

Ajattelin, että ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin purkaa koko hökötys.

Näin kolme vuotta myöhemmin voin todeta taas sen, että aika tekee tehtävänsä. Kaikkea ei ole pakko purkaa ja aloittaa alusta. Itse en laittanut portin suhteen tikkua ristiin, lähinnä joka kerta jaksoin vatvoa sen rumuuttaa. Olen yrittänyt elämässä muistaa, että jos et tee asialle mitään, niin älä valita. Portin suhteen se oli jotenkin kauhean vaikea muistaa.

Eräänä päivänä huomasin, että kanaverkkohökötys oli hävinnyt portin yläosasta. Sen lisäksi se oli saanut aiemmin terassia koristaneen valosarjan ylleen.

Silloin tajusin vihdoin portin tarkoituksen - sehän on tervetulotoivotus mökkitontille astuvalle! Valaistuna se on sitä moninkertaisesti. Se valaisee, toivottaa tervetulleeksi ja kutsuu astumaan portista sisään - varsinainen riemukaari siis.

Olen iloinen, että keskityin valittamiseen, koska suora toiminta tarkoittaisi tämän hetken portittomuutta. Olen iloinen, että perheessäni on toinenkin joka ymmärtää, että monesti pelkkä karsiminen riittää. Olen iloinen, että minua autettiin näkemään tavallinen portti riemukaarena. Nykyään kalakellokin on vain pelkästään sympaattinen.