1.2.2018

VÄHÄN KESÄIKÄVÄ

Rehellisesti sanottuna on todettava, että on ikävä mökille.

Siinä ohessa on ikävä myös kesää, mutta sitäkin enemmän kaipaan tuonne pikku mökkeröön. Sanotaan, että mökillä on aina kesä. Onhan siellä siinä mielessä, että kummasti siellä pää tyhjenee. Arjen murheet seuraa kyllä perässä, mutta jotenkin se pakollinen puuhastelu rentouttaa. Kaikki se veden ja halkojen raahaaminen, saunan lämmittäminen ja takkatulen tuijottelu. Väkisinkin mieli edes vähäsen tyhjenee. 

Mökillä ei silti ole aina kesä. Nytkin siellä on talvi ja pakkasta, eikä voisi vähempää kiinnostaa lähteä kahlaamaan niihin metrisiin kinoksiin. Vaikka kesä olisi mieliala, niin kovin montaa kertaa talven aikana en saa mieltäni niin tiukkaan kesäasentoon, että jaksaisin lähteä jääkylmään mökkiin tärisemään. Vaikka pakko silti itsellenikin myöntää, että kyllä sieltä kumman rentoutuneena aina tulee takaisin, vaikka asenne ei olisikaan lähtiessä ollut niin kohdillaan.

Minusta kuitenkin tuntuu, että ihminen on parhaimmillaan silloin, kun olot ovat pikkuisen karut. Kun joutuu vähän taistelemaan henkensä pitimiksi. Silloin ei ehdi pitkästyä. Ja kun ei pitkästy, niin ei myöskään ehdi pyöritellä päässään kaikenmoisia turhanpäiväisyyksiä, kuten että mitähän se naapurikin minusta nyt ajattelee, kun läksin lähikauppaan pyjamahousuilla tai muuta yhtä oleellista. Ja kun ei ehdi pyöritellä päässään kaikenmoisia turhanpäiväisyyksiä, niin huomaakin olevansa aika tyytyväinen ihminen, jolla on asiat niin hyvin, että voi välillä lähteä mökille etsimään elämäänsä hieman ekstremeä. 

Tänään mieleni tekee ajatella oikein pinnallisia asioita. 
Nyt siis vähän sisustuksesta. 

Kuvissa yllä eräs lempipaikkani mökiltä. Se on terassi, mutta varsinkin se on kesäpeti. Yritin etsiä kuvia tuosta nurkasta ajalta ennen kesäpetiä, mutta harmikseni en löytänyt yhtään. Joka tapauksessa se oli se perinteinen romunkeräysnurkka, jossa oli esimerkiksi ampiaispesällä varustettu lipasto, moppiämpäri, onkia, maalipurkkeja ja sellaista, jonka joku on laittanut jonnekin. Puolisoni on sen verran kekseliäs ihminen, että keksi idean kesäpedistä juuri tuohon nurkkaan. Tehdessäkään ei kauaa nokka tuhissut - idea heräsi päivällä ja samana iltana sänky oli jo valmis. Patjakin löytyi omasta takaa. Päivälepopaikkana tuo on ihan mahtava, joskin eräs ystävämme on nauttinut siinä unensa myös yöaikaan.
Rantasaunan pukuhuone ei varsinaisesti silmää hivellyt. Asiat saavat mökillä kuitenkin edetä omalla painollaan, joten oli mikä oli, ajoi kuitenkin asiansa. Viime keväänä innostuin kuitenkin iskemään pukuhuoneeseen hiomakoneen ja maalipensselin kanssa - ja se todella kannatti! Ei tainnut koko kesänä olla yhtäkään saunailtaa, kun en olisi joko salaa mielessäni tai ihan kovaan ääneen päivitellyt pukuhuoneen herttaisuutta. Niin pienellä vaivalla niin suuri muutos. 

Tuo tila on vinoin tila maan päällä. Se ei ole vino yhteen suuntaan, vaan se on vino kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Se on jopa epäilyttävän vino ja vinoudelle pitää luultavasti jossain kohtaa tehdä jotain radikaalia. Rakennus on itsessään kuitenkin mitä sympaattisin ja saunassa mitä parhaimmat löylyt, että purkaminen ja uuden rakentaminen ei tule kysymykseenkään. 
Viime keväänä lähdin into piukeana tekemään aitan eteen rinteeseen kivikkopuutarhaa - yhdenlaista sisustamista tämäkin. Siinä vierähti tunti jos toinenkin murikoita raahatessa - ja keskenhän se talven yli jäi. Nyt kyllä melkolailla jännittää, että onko mitään rinteeseen istuttamaani enää hengissä, kun kevät koittaa. Sen ainakin vannon kautta kiven ja kannon, että en aloita uutta mökkiaskartelua ennen kuin tämä on valmis!
Aivan ensimmäisenä mökkikesänämme kolme vuotta sitten teimme pientä pintaremontti aitassa. Tässä aitassa siis yövymme, koska päämökki on varsin pieni. Yritin etsiä kuvia aitan alkuperäisestä lookista, mutta en jostain syystä ole tarttunut kameraan ennen remonttia. Tai no tottahan tiedän mistä syystä - ne lakatut mäntyseinät ja katto ei juuri houkutellut kuvailemaan. Ensin maalattiin ja sitten rakennettiin sänky. Maalasin seinät, katon ja tilaan mitoitetun sängynrungon kaikki samalla maalilla. Sänky on seinästä seinään ja niin leveä, että parhaimmillaan siellä on kuusikin aikuista nukkunut aivan nätisti vieretyksin. Joskin on mainittava, että aamulla ilma oli hieman sakeanpuoleinen. 

Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä sängyn alle pyörälliset laatikot vanerista. Nyt siellä on nimittäin kamalasti turhaa tilaa ja sinne kertyy epäoleellista tavaraa. En lainkaan pidä siitä, koska minun mielestä nukkumatilan pitää olla vain nukkumista varten. Tai jos siellä jotain säilytellään, niin tavaroille pitää olla paikka. Myös vaatesäilytys on olematon, joten jossain vaiheessa ne sängynaluslaatikot pitänee askarrella.
Kasvihuone on yksi monista lempiasioistani mökillä. Se oli alunperin varsin turha ja kamala, mutta siihen saatiin puhallettua monen miehen ja naisen voimin ihan uusi elämä. Ensimmäinen kesä oli kuitenkin hieman traumaattinen näin aloittelevalle viherpeukalolle, sillä esikasvattamani taimet ensiksikin hurahtivat , kesälomareissun aikaan kuivuivat hienoista kasteluviritelmistä huolimatta ja lopulta sato oli kohtuusurkea, vaikka onneksi lopulta myös yllätyksiäkin saatiin. 

Edellisen kesän kokemuksista järkyttyneenä (kylmillä keleilläkin saattoi olla osuutta asiaan) en saanut tuota tilaa koko viime kesänä siihen kuntoon, että sinne olisi viitsinyt jotain laittaa kasvamaan. Käytin sitä maalaustilana sateisina päivinä, kun sudin vintiltä löytynyttä laveria uuteen uskoon. Ensi keväänä en lupaa esikasvattaa mitään, mutta se on vissi, että kasvihuone ei ole tulevana suvena oman onnensa nojassa! Mullat menee joka laatikosta vaihtoon ja koko tila vaatii perusteellista kuurausta. Kuinka maltan odottaa? Tulisitko jo kesä.

25.1.2018

PANIIKKIHÄIRIÖSTÄ

Eräänä yönä elämääni saapui yllättävä vieras.

Se saapui totisesti lupaa kysymättä, eikä edes hiljaa hiipien. Tuli ja veti mieleni mukaan sellaiseen tanhuun, johon on mahdoton etukäteen kenenkään varautua. Yhdessä yössä saapui - ja saapui jäädäkseen. Sinä yönä elämääni saapui paniikkihäiriö.

Joskus aiemmin eräs ystäväni ajatteli omaa terveyttään kummallisen paljon. Hän luuli potevansa milloin mitäkin vaivaa, ravasi lääkärissä, hyperventiloi ja ajoittain jäi mieluummin kotiin, kuin poistui sieltä. Kerran hän soitti ambulanssin ollessaan kuntosalilla, koska luuli kuolevansa. Tai tiesi, oli siitä ihan varma. Yritin ymmärtää, mutta se oli vaikeaa. "Tämä on luulosairautta, ei tälle mitään voi", hän sanoi. Minä ihmettelin - miksi ajatella omaa terveyttään niin paljon. Lopettaisi ajattelemisen ja keskittyisi muihin asioihin!

En koskaan unohda sitä yötä, kun paniikkihäiriö saapui pitämään päähäni pirskeet, joita hautajaisiksikin kutsutaan. Sen yön jälkeen en ymmärtänyt mistään mitään ja silti monesta asiasta enemmän kuin koskaan. Ymmärsin sen kuntosalille turhaan soitetun ambulanssin erittäin hyvin.

Kirjoitin syksyllä uupumuksestani. Uupumus toi mukanaan myös paniikkihäiriön. Kuten uupumuksessa, niin myös paniikkihäiriön taustalla on jokaisella ihmisellä omat laukaisevat tekijänsä. Koko mennyt elämä. Surut ja koettelemukset. Stressi ja väsymys. Liiallinen suorittaminen ja asioitten käsittelemättä jättäminen. Muut mielen sairaudet. Pelot ja murheet. Jokaisella kokijalla omansa. 

Paniikkihäiriön puhjetessa on ihminen aivan hukassa. Hukassa ja peloissaan. Yhtäkkiä järkeily ei autakaan. On vain kohtaus, josta selvittyä alkaa pelätä seuraavaa kohtausta. Kohtaus, joka vie elämästä kaiken ilon. Kohtaus, jonka voi laukaista iltapäivälehdestä luettu sotauutinen, television sairaalasarja tai pelkkä ajatus lentomatkasta. Kirpputorin ahtaat käytävät, ihottuma tai ahdistava ihmissuhde. Saattaa käydä niin, että elämässä tuntuu olevan vain kaksi vaihetta - kohtaus tai sen pelko.

Paniikkikohtaus on pelottavinta mitä olen ikinä kokenut. Se tila ei ole vain pelkoa, vaan silkkaa kauhua. Hysteriaa ja pakokauhua. Täyttä todellisuutta. Se ei lähde pois sillä, että kehotetaan olemaan ajattelematta. Se ei poistu käskemällä. Se ei lähde suuttumalla, tiuskimalla tai kyseenalaistamalla. Se on pelottavaa - sekä kokijalle, että vierestä seuraavalle. On kuitenkin hyvä muistaa, että yksittäiset paniikkikohtaukset ovat hyvin yleisiä, eikä yksi kohtaus heti suoraan tarkoita, että seuraava kolkuttelisi jo oven takana.

Minä olen varautunut siihen, että paniikkihäiriö on tullut elämääni jäädäkseen. Nykyään osaan kuitenkin näyttää sille kaapin paikan. Lähes aina. Tunnistan tilanteet, joissa paniikkihäiriöni yleensä oireilee. Niissä tilanteissa olen itselleni erityisen kiltti. Olen opetellut armollisuutta itseäni kohtaan, enkä enää häpeä tätäkään puolta itsessäni. Tiedostan tunteet, jotka laukaisevat mielessäni paniikkioireita. Olen opetellut itsekkyyttä. Olen huomannut, että mitä syvemmin tutustun itseeni, sitä helpompi paniikkioireita on hallita. Olen oppinut löytämään oman tapani rauhoittaa mieleni.

Paniikkihäiriö tuntui tulevan yhdessä yössä, ja tulikin. Mutta lopulta se oli kuitenkin eletyn elämän aikaansaama reaktio. Se syntyi ei mistään - ja kaikesta. 

Olen oppinut, että paniikkihäiriö ei ole yhtä kuin minä. Se on vain yksi osa minua. Se on se osa, joka näyttää milloin olen heikoilla vesillä. Joka viestittää, että pitää rauhoittua. Joka kertoo, jos olen lähtemässä väärään suuntaan. Se muistuttaa tulevasta jännittävästä tapahtumasta, positiivisestakin. Paniikkihäiriö on se osa minua, joka vaatii tutkiskelua. On tärkeää pysähtyä miettimään oireiden syitä, jotta pystyy voittamaan seuraamukset. 

Minä en toivo paniikkihäriötä kenellekään. Mutta jos se kolahtaa kohdalle, niin muista - et ole ainoa. Älä jää yksin. Puhu. Hae apua. 

Erityisesti muista, että sinä olet edelleen sinä.



Paniikkikohtaukseen liittyy paljon fyysisiä tuntemuksia, kuten hengenahdistusta, puristuksen tunnetta rinnassa, vapinaa, hikoilua ja huimausta. Nämä saattavat johtaa pelkoon vakavasta fyysisestä sairauskohtauksesta. Paniikkikohtaus on kuitenkin todellisuudessa täysin vaaraton. 

Paniikkikohtaukseen liittyy usein voimakkaita pelon tunteita. Itse paniikkikohtauksen aikana saattaa esiintyä pelon ja pakokauhun tuntemuksia. Kohtauksen aikana esiintyy usein myös pelkoa kohtauksen fyysisistä seurauksista, kuten sydänkohtauksesta tai tukehtumisesta. Myös pelko sekoamisesta tai kontrollin menettämisestä on yleistä. 



Paniikkikohtauksia pelätään usein myös etukäteen. Tästä johtuen tilanteita, joissa paniikkikohtauksia esiintyy, aletaan helposti vältellä. Suuri osa paniikkikohtauksen oireista (kuten huimaus, pistely ja sydämen tykytys) selittyy tihentyneellä hengityksellä eli hyperventilaatiolla. Kun hengitys lähtee tihentymään, lisääntyvät nämä fyysiset oireet ja sitä kautta pelko ja ahdistus. Tämä noidankehä on kuitenkin katkaistavissa. Yksi tapa tähän on erilaisten hengitysharjoitusten tekeminen.  (Mielenterveystalo

19.1.2018

IHMISYYDESTÄ

Oletko sinä aina samanlainen? 

Kavereiden seurassa ja mummon luona kyläillessä? Puolisona, vanhempana ja ystävänä? 

Kerrot samat jutut puolitutuille leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla ja sydänystäville saunan lauteilla? Naurat yhtä kovaa sedän kasikymppisillä kravatti kaulassa ja kaverin polttareissa aamuyön pikkutunteina? Kiroilet saman verran kaupan kassalla unohtaessasi pin-koodin ja kotona potkaistessasi pikkuvarpaan tuolin jalkaan? Mietit aina ja puhut sitten vasta? Artikuloit selkeästi ja olet järkevä? Joka paikassa?

Luin tänään Mintun loistavan kirjoituksen, joka jo itsessään kirjoituksena pisti ajatukset pyörimään ja mielen surulliseksi. Samalla se sai niskavillat pystyyn. Mintun kirjoitus, sekä kommentit kirjoitusta ennen ja jälkeen. 

Mintun kirjoituksen tärkein pointti oli se, että me aikuiset opetamme lapset kiusaamaan. Se on enemmän totta, kuin kukaan meistä haluaisi itselleen myöntää. Kirjoituksesta nousi esiin myös toinen, vähintään yhtä tärkeä aihe - ihmisyys.

Mietteliääksi pisti. Se, että Minttua on arvosteltu siitä, miten hänen tekstinsä ja videoiltansa nähtävissä oleva ulosantinsa eivät kohtaa. Kuinka hänen tekstinsä ovat taidokkaita ja sanat harkittuja, mutta puhuessaan hän vaikuttaa erilaiselta. Hän ei puhu harkitusti. Toisinaan hän ei artikuloi selkeästi. Hän vaikuttaa haaveilevalta. Hänen äänensä on erilainen, kuin kirjoitetusta tekstistä voisi olettaa. Tiivistetysti voisi todeta, että toinen ihminen järkyttyi siitä, että Minttukin on ihminen.

Ihan oikeasti.

Asiahan on sillä tavalla, että monesti ihminen toimii eri tavoin riippuen seurasta, mielialasta tai tunnelmasta. Riippuen elämäntilanteesta. Ihminen saattaa toimia eri tavoin kirjoittaessaan tai puhuessaan. Kirjoittaessaan hän saattaa korostaa sellaisia asioita, joita puhuessaan ei välttämättä tule ajatelleeksi. Koska kirjoittaessa on aikaa ajatella seuraavaa lausetta ja joskus puhuessaan sitä saattaa sanoa mitä sylki suuhun tuo. Ja niin pitääkin olla.

Minäpä kerron yhden asian. Ihminen on kokonaisuus. 

Yllä näette minut sekä keltaisen villapaidan, joka näköjään oli viime syksyn suosikki. Niissä jokaisessa kuvassa on minä - sellaisena kuin olen. Sen lisäksi olen vielä paljon muutakin.

Minä olen välillä hyvinkin syvällinen. Oikeastaan useinkin. En kuitenkaan aamusta iltaan ja päivästä toiseen istuksi ja mieti syvällisiä. Joinain päivinä päähäni ei pälkähdä yhtäkään syvälliseksi luokiteltavaa lausetta.

Toisinaan olen myös haaveileva. Istun laiturilla mietiskelemässä syntyjä syviä, saatan kehitellä mielessäni vaikka minkämoisia pilvilinnoja, joista hyvin harva loppujen lopuksi toteutuu.

Minä olen myös toisinaan melko puhelias. Läheisimpieni seurassa ja silloin, kun jännittää niin paljon, että huomaan suuni puhuvan itsekseen. 

Joskus olen hyvin ujo. Jos kaupassa törmään tuttuun, johon en olettanut törmääväni. Saatan tuijotella kenkiäni ja minun saattaa olla vaikea katsoa silmiin. 

Toisinaan innostun kertomaan hauskan jutun poikineen, joskus taas istun tuppisuuna, kuin olisin suolasillin nielaissut.  Vanhempieni seurassa taannun teini-ikäiseksi ja unohdan olevani itsekin äiti. Toisinaan saatan puhua kaksimielisiä ja joskus saatan kiroilla. Valokuvissa saatan pelleillä ja joskus osaan olla ihan nätisti. Toisinaan kehun ja kannustan ja joskus huudan lapsilleni. Joskus tekee mieli jekuttaa ystäviä ja saada heidät nauramaan, joskus taas voi mennä pitkiäkin aikoja, että viihdyn parhaiten itsekseni. Joskus puutun ystävieni asioihin liikaa ja toisinaan voisin puuttua enemmän. Joskus uin syvissä vesissä ja toisinaan tanssin pilvenhattaroilla. Välillä osaan nauraa itselleni helposti, joskus se tuntuu vaikealta.

Minä olen noita kaikkia. 
Sinä olet noita kaikkia. 

Sinä olet kiltti ja sinä olet ilkeä. Äänekäs ja hiljainen. Hauska ja tylsä. Syvällinen ja pinnallinen. Laiska ja ahkera. Ärsyttävä ja ihana. Älykäs tai täysin kujalla. Iloinen ja surullinen. Mukava ja rasittava. Vahva ja heikko.

Me olemme noita kaikkia - välillä ja koko ajan. Eikä yksikään ominaisuus sulje toista pois. 

On onnekasta ymmärtää, että ei tarvitse olla minkään tietynlainen. Minä olen minä, silloin kun kirjoitan syvällisemmin ja mietin sanomiseni. Minä olen minä, kun hössötän, tiuskin tai jankutan aina vain samoja asioita. Minä olen minä, kun pelleilen ja tylsistytän lapseni vanhoilla vitseilläni. 

Minä itse. 
Oikee ihminen.

18.1.2018

OPPIMISESTA


Minä olen tässä elämäni varrella oppinut kaikenlaista.

Olen oppinut, että viherkasveja ei saa kastella liian usein, eikä liian harvoin. Olen oppinut, että hokkareilla lentää nenälleen, jos yrittää potkaista terällä vauhtia. Olen oppinut, että b-kirjaimessa maha on eteenpäin ja d-kirjaimessa taaksepäin. Olen oppinut, että liukkaalla kelillä lenkkeillessä ei ole yhtään noloa käyttää nastoja. Olen oppinut, että auton jäätyneen lukkopesän voi saada puhaltamalla sulaksi. Olen oppinut, että elämässä on olemassa kirjoittamattomia sääntöjä, jotka ovat siitä huolimatta sääntöjä.

Olen oppinut, että hammastarkastuksessa on hyvä käydä säännöllisesti. Olen oppinut, että ei tarvitse omistaa saumuria ommellakseen kestävän vaatteen joustavasta kankaasta. Olen oppinut, että juuri minä opin parhaiten tekemisen kautta. Olen oppinut, että muistisäännöt auttavat numeroiden muistamisessa. Olen oppinut, että veden alla tehtävästä kuperkeikasta tulee väkisin vähän vino, jos pitää toisella kädellä nenästä kiinni.

Olen oppinut, että sivut ovat kansia tärkeämmät. Olen oppinut, että veneeseen ei kannata lähteä ilman pelastusliivejä. Olen oppinut, että kannattaa lähteä ajoissa liikkeelle, jos haluaa ehtiä. Olen oppinut, että ei ole olemassa vain yhtä totuutta. Olen oppinut, että joskus lähelle voi olla pitkä matka. Olen oppinut, että raha ei kasva puussa. Olen oppinut, että maailma ei ole mustavalkoinen. Olen oppinut, että monesti matka on päämäärää tärkeämpi. 

Minä olen siis tässä elämäni varrella oppinut kaikenlaista. Vähintään yhtä useasti olen kuitenkin myös unohtanut oppimani.

Olen unohtanut, että heikkous onkin potentiaalista vahvuutta. Olen unohtanut, että olen jo tullut kaukaa päästäkseni lähelle. Olen unohtanut, että hiljaa kuiskattu toive muuttuu ääneen sanottuna todelliseksi. Olen unohtanut, että me ihmiset olemme täällä toisiamme varten. Olen unohtanut, että pikku nyrjähdykset ovat vain elämää.

En halua unohtaa, että yhtä monta on totuutta, kuin on ihmistä. Että jokainen meistä kirjoittaa omat sivunsa kansien väliin. Että jokainen meistä laulaa oman laulunsa itse. Välillä vapisten, toisinaan rohkeammin. Eikä yksikään itselle myönnetty tunne sulje toista pois. 

Tämän opin tänään: Jos en unohda, en myöskään koe muistamisen riemua.

Tänään minä olen tällainen, huomenna taas vähän erilainen. Koska jokainen päivä opettaa meille jotain uutta. 

Uskalla oppia ja uskalla unohtaa. Uskalla muuttua. 

4.1.2018

MILLAINEN OLI VUOSI 2017 MUSTASSA MÖKISSÄ

Hyvää uutta vuotta!

Tähän aikaan vuodesta meillä ei juuri mökkeillä. Viime vuonna kävimme tammikuussa mökillä muutaman kerran, helmi- ja maaliskuussa ei ilmeisesti kertaakaan. Huhtikuussa alkaa sitten ihan virallinen mökkikausi, heti kun vain suurimmat kinokset ovat sulaneet mökkipoluilta ja ovelle pääsee suurinpiirtein kuivin jaloin. 

Siksi tähän aikaan vuodesta onkin kauhean mukava muistella mennyttä mökkivuotta ja siinä samalla malttamattomana fiilistellä kuluvaa ja tulevaa kesää. Ei ole parempaa tunnetta olemassa kuin se, kun ensimmäistä kertaa istahtaa kahvikupin kanssa auringon kuivattamille mökkiportaille! Sitä hetkeä odotellessa palaan siis edelliseen mökkivuoteen kuvin ja linkein. Tämä on oikeasti hauskaa ja tekisin sen vain omaksi iloksenikin - en nimittäin itsekään muista mitä kaikkea olen tullut kuvanneeksi ja ylöskirjanneeksi! Se on tämän harrastuksen parhaita puolia, kun saa elää kuluneita aikoja vähän niin kuin uusiksi. Joskus saattaa suorastaan yllättyä omista tekemisistään. Ihmismieli on näet kovin unohtavainen.

TAMMIKUU
Tammikuussa oli sen verran pakkasta, että päästiin tekämään reikä jäähän. Muistaakseni kävimme saunomassa muutamaan otteseen ja yhtä monena kertana uskaltauduin avantoon. Nyt noista viileistä pulahduksista on siis jo vuosi! Tuleppa pakkanen, että päästään palelemaan.

HELMI- ja MAALISKUUssa musta mökki on saanut viettää rauhaisaa eloaan ilman asukkaita tai kävijöitä. Muistelen tosin, että joskus viime talven mittaan huomasin suuret jalanjäljet kiertämässä ympäri mökkiä. Mielikuvitukseni on sangen vilkas, joten olin tietenkin aivan varma kyseisten jälkien tekijän olleen jokin luvaton hiippari. Jalanjäljet olivat sen verran lumettuneet, että niistä ei aivan heti ottanut tolkkua oliko tekijä eläin vai ihminen, suurikokoinen heppu joka tapauksessa. Lopulta päädyimme sen olleen hirvi, sillä ihminen olisi luultavasti kävellyt vähälumisemmalla polulla, eikä kahlannut hangessa polun vieressä.

HUHTIKUU
Huhtikuussa on tilanne yleensä se, että talven aikana kertynyt energia pitää päästä purkamaan mahdollisimman pian ja mahdollisimman ärsyttävän homman parissa. Talven aikana totta tosiaan olisi ollut niin monta kertaa mökille asiaa, että sormet suorastaan syyhysivät päästä tekemään jotain. Viime huhtikuussa se jotain oli ehdottomasti vintti, joka sekin tuntui huomattavasti vähemmän työläältä näin niin kuin ajatustasolla mitä sitten lopulta oli. 

Kirjoitin ensin siitä, kun mökin vintiltä löytyi huone. Sen jälkeen vintti revittiin atomeiksi, roskat heiteltiin ikkunasta, pilkottiin, poltettiin tai raahattiin kaatopaikkakuormaan. Sen jälkeen olikin oma hommansa koolata vintin toisen päädyn lattia taas suoraksi - tuo pimeämpi pääty sai siinä samassa seinäänsä uuden pikkuikkunan.

TOUKOKUU
Saunan pukuhuoneen pikaremontti on juuri sellainen, jossa olen omimmillani. Saan päähäni ajatuksen tehdä sen nyt - ja silloin sen myös teen! Sanottakoot, että yleensä siitä joutuu osalliseksi ehkä myös sellaiset ihmiset, jotka juuri sillä hetkellä haluaisivat mieluummin tehdä jotain muuta. Toisinaan ajattelen tätä yltiöpäisen innostumisen piirrettä itsessäni jotenkin huonona asiana. Sitten muistan, että voin itse kontrolloida sitä ja sitten muistan senkin, että ei ole lainkaan huono asia olla innokas. Paljon kamalampaa olisi olla jatkuvasti flekmaattinen. Toki toivon, että innostumiseni kohdistuisivat useammin sellaisiin asioihin, jotka osaan tehdä itsekseni, enkä näin ollen vaivaa ketään toista innostuksellani. Harvemmin niin kuitenkaan käy, ei käynyt myöskään pukuhuoneremontin kohdalla, vaan jouduin pyytämään apua useampaankin otteeseen. 
Toukokuusta mieleen jäi myös tämä elämän onnellinen hetki laiturilla. Pimeä, täysikuu, jäätynyt järvi ja laulavat linnut. Joissakin hetkissä vain on taikaa.
Kuten aiemmin jo todettua, niin keväällä on jo niin kova hinku tekemisen pariin, että suorastaan kämmenissä syyhyää! Olen todennut, että meitä ihmisiä lienee kahteen junaan - toiset väsähtävät syksyllä ja toiset keväällä. Toki on varmasti myös heitä, jotka eivät väsähdä milloinkaan, mutta epäilen jonkunlaisen nuutumuksen kopsahtavan otsalohkoon jossain kohtaa vuotta meillä jokaisella. Itse kuulun kevätväsyneisiin.

Olen miettinyt asiaa, koska se on niin kummallista. Kun luonto herää, minä väsyn. Se ei tunnu loogiselta. Niin kauan kuin muistan, on kevät ollut itselleni vuoden vaikeinta aikaa. 

Olen tullut eräänlaiseen johtopäätökseen asiasta omalla kohdallani. Minä pidän talvesta, nykyisin pitkä ja pimeäkään ei ole ottanut kovin suurta niskalenkkiä - siitä huolimatta talvi on jonkunlaista henkistä taistelua. Keväällä tämä tahtojen taisto alkaa olla loppusuoralla - sitä jotenkin luovuttaa. Että nyt se kevät on tässä näin, enää ei tarvi taistella. Ilokseni saanen kertoa, että kevätväsymykseen on tepsinyt yksi lääke paremmin kuin mikään muu. Sen lääkkeen nimi on mökki. Viime vuosina kevätkin on tuntunut verrattain mukavalta ajalta.

Kun kevätnuupahduksesta on päästy yli - voi pojat! Virtaa olisi kuin pienessä pitäjässä ja ideoita pulppuaa pääkopasta siihen malliin, että toisinaan itseänikin heikottaa. Siitä samaisesta energiapatoumasta on peräisin myös tuo yläpuolella näkyvä vanhus, joka sai hiomisen jälkeen uuden väripinnan kylkiinsä
Samaan keväthönkään maalasin tietenkin uusiksi myös mökin edellisen omistajan peruja olevat tuolit sekä laverisängyn, josta lisää myöhempänä. Sympaattiset yhdessä nämä tuolit ja sitten tuo kaappivanhus.
Toukokuussa lähetettiin myös terveisiä vintiltä. Levyjä oli jo löyty reilusti kattoon ja myös osa seinistä oli saanut uuden pinnan. Ikkuna vielä odotti vaihtoa ja tekemistä riitti.
Kuun loppupuolella mietiskelin kulahtanutta terassia ja haikailin sen pintaan uutta väriä. Ja kyllä - sivelin pintaansa uuden värin, mustan - oikein useamman kerroksenkin vielä! En tosin muistanut ottaa käsitellystä terassista kuvaa ollenkaan, mutta ilmettä se muutti oikein radikaalista. Parempaan suuntaan.
Toukokuun lopussa toivotettiin kesä tervetulleeksi. Lapset heittivät talviturkit ja vaikka niin kehuskelin avantodippailuillani, niin toukokuun lopussa pidin vielä tiukasti kiinni virallisesta talviturkistani ja jätin uinnit seuraavalle sukupolvelle. 

KESÄKUU






Kesäkuun alussa terassia koristi näemmä kesän ensimmäiset yrtit. Viime vuonnahan kesäkuun alussa oli aivan älyttömän kylmä ja mökilläkin hyvä kuin edes hiirenkorvilla koivut, joten nämä kaverit ovat varmaan heittäneet henkensä alta aikayksikön.
Sitten saapui mökkiin nämä kaverit - vanhat kunnon peiliovet. Viime keväänä innostuin ja revin mökkikeittiöstä osan kaapeista alas. Tämän pikkupuuhan jouduin tehdä hieman salaa, sillä tiesin, että lupaa siihen ei olisi herunut. Kuulemani mukaan olisi hyvä tehdä yksi asia loppuun ennen kuin aloittaa toisen. Monesti muistan tämän, mutta yleensä keväällä en. Keväällä saa vähän lähteä mopo keulimaan.

Revin siis kaapit alas ihan vain keittiön ahtauden vuoksi. En kadu, hyvä tuli, mutta loppuun pitäisi joskus askarrella. Vankat suunnitelmat on olemassa, enää tarvitaan aikaa ja rahaa. Kun nämä vanhat ovet saapuivat mökille peräkontissa, niin hetken jo mietin, josko näistä olisi uusiksi oviksi keittiön alakaappeihin. Runko oli kuitenkin niin väärän kokoinen, että sellaiseen askarteluun en ole valmis. Edes keväällä. Nämä ovet menevät siis kesäkeittiöön. 
Kesäkuussa hankin myös kesän ensimmäiset ja ainoaksi jääneet kesäkukat. Tuolloin aloitin myös kivien raahaamiseen kivikkopuutarhaani, joka on eräänlainen never ending story sekin. 

HEINÄKUU
Heinäkuu alkoi juhannuksella, kuten tapana on. Juhannus on jotenkin mystinen juttu - vähän sama homma on uuden vuoden kanssa. Tuntuu, että silloin pitäisi tehdä jotain erikoista ja jos ei tee, niin on ikään kuin pettänyt itsensä, perheensä ja puolet ystäväpiiristä. Olen sitä mieltä, että ei tarvitse oikeasti tehdä mitään kummallista - ei jouluna eikä juhannuksena. Mutta minä haluan tehdä! Tässä elämässä ei kuulkaa niin paljon juhlia ole, etteikö kannattaisi pikkuisen jotain erityismukavaa keksiä silloin tällöin. Vaikka sitten juhannuksena ja uutena vuonna.
Kivikkopuutarhani oli edennyt siihen malliin, että tohdin ottaa siitä muutaman kuvankin. Näiden kuvien ottamisen jälkeen tämä urakka ei ole edennyt kovinkaan mainittavasti - puolet kivistä on edelleen kantamatta. Tämä johtui aivan puhtaasti siitä, että lähimaastossa sijainneet kivet loppuivat ja seuraava kasa sijaitsee sen verran kaukana, että niiden roudaaminen käy ihan oikeasti työstä. Rehellinen vastaukseni on, että motivaatiopula ja laiskuus iski. Mihinpä ne kivet sieltä talven mittaan olisivat hävinneet, joten homma jatkuu tulevana keväänä.
Kesää on vietetty ja jälkiruokia grillattu. Voi pojat.
Taas saatiin parin kuukauden hiljaisuuden jälkeen terveisiä vintiltä. Vintin rakentaja ja sukulaismiehensä olivat ahkerana - vintin toiseenkin päätyyn saatiin uusi ikkuna ja loputkin seinä- ja lattialevyistä asennettiin paikoilleen. Näiden kuvien jälkeen vintti on valmistunut lattian reikää vaille valmiiksi. Listat on paikoillaan ja joka paikka tukittu ja siistitty. Uskokaa kun sanon, siitä tuli hyvä! Tänä vuonna vintti saadaan käyttöön asti, se on varma juttu.
Sitten on ihan vain lomailtu ja fiilistelty kesää. Sitä juuri, jota olo mökillä oikeasti on. Vaikka siellä tehdään ja tapahtuu, niin silti siellä enemmän vain ollaan. Joskus on tehty kirein hermoinkin, mutta onneksi tajuttu lopettaa tarpeeksi ajoissa. 
Näihin kolmeen kuvaan tiivistyy oma henkilökohtainen kesäikäväni. Kesäillat. Enempää ei tarvitse näin tammikuun loskan keskellä sanoa.

ELOKUU
Muistan elokuun taas vuoden parhaana - onhan se lempikuukauteni. Sitä en muista juuri nyt paistoiko, mutta näistä kuvista päätellen ainakin satoi. Minä pidän kesäsateesta, se kun on sellaista lämmintä monesti. Syyssateestakin kyllä pidän, että ei sen puoleen. 
Elokuun puolivälissä odottelimme myös myrskyä suurella innolla. Myrsky tuli läpi mediasta ja somesta, mutta meille asti se ei kuitenkaan kunnolla yltänyt. Onni tietenkin sinänsä, eihän se leikin asia ole, mutta kyllä minä olen pikkuisen enemmän elossa myrskyssä, kuin tyvenessä.
Elokuussa loppui myös virallisesti mökkikesä. Siinä mielessä, että oli pakko viettää viikot pois mökiltä. Oli vihreää. Mökillä vietettiin kuitenkin kaikki viikonloput, ei vain malttanut olla pois. Näissä loppukesän mökkiviikonlopuissa on oma viehätyksensä - tuntuu, että kesä jatkuu vielä pitkälle syyskuun puolelle. 
Elokuun puolella huudettiin myös ylistys kantarellille, kun pääsimme pitkän kyttäämisen jälkeen poimimaan mökkipihasta tuon keltaisen kullan talteen! Kuinka onnellinen voi ihminen olla - vielä näin kuukausien päästäkin hykerryttää. Nämä oman pihan kantarellit antoivat odotuttaa itseään huomattavan pitkään edelliseen syksyyn verrattuna - johtuisiko kolakasta kesästä.

SYYSKUU
Elokuu vaihtui syyskuuksi. Tuli ihan virallinen syksy. Syyskuun alussa kirjoitin riemukaaresta, jonka läpi pitää väistämättä kulkea, mikäli tahtoo mustalle mökille. Riemukaaressa on kalakello ja valot ja se on hyvin merkillisellä tavalla hieno.
Syyskuussa saapui se täydellinen sumuaamu. Olen todennut tässä elämieni vuosien varrella, että näillä leveysasteilla asuessa on talvessa se yksi täydellinen talvipäivä, jolloin on aivan välttämätöntä lähteä ulos kameran kanssa, koska toista samanmoista ei vain tule. Saman olen todennut kesällä sumuaamujen kanssa. En ole totisesti kesäisin, enkä varsinkaan mökillä, mikään aamukukkuja. Siksi harvemmin näen sumuaamuja. Sumuaamu on silloin täydellinen, kun sumu syö järven pitkälle, melkein päivän puolelle asti. Totta tosiaan silloin juoksen hakemaan kameran ja puhelimen ja kaikki mahdolliset härpäkkeet, jotta varmasti saisin tuon ihanuuden takuuvarmasti talteen.

Syyskuussa se siis oli. Sumu väijyi järvellä pitkälle aamuun. Ei tarvinnut hönkiä, minä väsyin ennen sumua. Tuokin aamu jäi mieleen. Kyllä luonto vain on ihmeellinen.

Nämä kuvat lisäsin syyskuussa tekstiin, jossa kirjoitin uupumuksestani. Todettakoot, että tätä blogia ei kovin moni ihminen lue, kirjoittelinhan tätä monta vuotta ihan vain itselleni ja edelleen omaksi ilokseni. Silti tekstin julkaiseminen jännitti, koska ihminen on rakennettu sillä tavalla, että pelkäämme mitä muut ihmiset meistä ajattelevat. 

Tuota tekstiä on luettu yli 10 000 kertaa ja se on minun blogini mittapuussa todella paljon. Olen saanut lukuisia yhteydenottoja, tsemppiä ja kiitosta ja sitä myöten itseluottamusta tuosta tekstistä. Se on tuntunut kovin hämmentävältä, mutta myös hyvältä. Tuon tekstin pohjalta syntyi itselleni se olo, että haluaisin sanoittaa ja kiteyttää enemmänkin tunteita. Jakaa omia kokemuksiani ja elämältä oppimaani. Olen hyvin kiitollinen itselleni, että sain silloin rohkeuden julkaista tuon tekstin. Sen myötä olen mielessäni, ja sitä myöten elämässäni ja tekemisissäni, uskaltanut avata jo monia uusia ovia ja portteja.
Syyskuussa istuskelin rennohkon oloisesti saunan terassilla ja kuvasin sieniä huvikseni. Sanon tämän joka talvi, mutta ensi syksynä aion opetella tunnistamaan ja poimimaan muitakin sieniä, kuin kantarelleja!
Puolukassa kävimme toki, koska mökkiperä oli tuota marjaa pullollaan. Merkittäkööt ylös täten, että puolukkaa oli, mutta mustikkasato oli viime syksynä aivan surkea ainakin täällä meilläpäin.
Sitten se tapahtui! Koko syksyn ja ehkä jopa koko kesän paras päivä, kun löysimme oman salaisen kantarellipaikan! Tuo löytö tuntuu vieläkin ihan pikkuisen epätodelliselta, sen verran monta syksyä vietettiin muutaman kantarellin perässä juosten. Tuskin maltan odottaa tulevaa syksyä! Vähän jo jännittää löydämmekö tuon legendaarisen paikan vielä uudestaan.
Kesän ehdottomasti käytännön kannalta tärkein juttu oli kuitenkin virallinen tiskipaikka mökin takana. Edelliset kesät olemme kuskanneet saavia ja soikkoa milloin mihinkin, enää ei tarvitse. Tosin pesuvesi pitää edelleen kantaa saunalta, mutta se on pieni vaiva siihen verrattuna, että ei tarvitse seisoskella ja kyykistellä milloin minkäkinlaisessa asennossa. Jännästi olenkin saanut nykyään tiskiseuraakin, kun ennen jouduin ruikuttamaan ihan tosissani.

LOKAKUU
Lokakuussa kirjoittelin itsetunnosta ja siitä miten tärkeää on kuulua joukkoon. Yksilöitä olemme jokainen, teemme omat virheemme ja onnistumme jokainen omalla tavallamme. Jokaisella meillä on vapaus elää juuri sen näköistä elämää, kuin itsestä hyvältä tuntuu. Silti meillä on tarve kuulua joukkoon. Haluamme olla erityisiä ja erottuvia, mutta silti kaipaamme kaltaisiamme. Yksin on mahdoton loistaa, ainakaan kovin pitkällä tähtäimellä. Yksinäinen kantarelli jää metsään, sitä ei huomaa sammaleen seasta, ellei vieressään seiso muutama kantarelli tukea ja huomiota antamassa.
Lokakuun loppupuolella lähdimme tyttäreni kanssa mökille pienelle päiväretkelle, tarkoituksenamme kuvata joulukorttikuvia. Oikein mukavia kuvia saatiinkin aikaiseksi, yksi suosikkini on edelleen tuo terassin laudoituksella kuvattu piparikuva.

MARRASKUU
Marraskuussa kaivoin esiin kesällä otetut sisäkuvat, jotka olivat jääneet julkaisematta. Muistan syynkin - mielestäni näissä kuvissa ei ollut mitään niin mielenkiintoista, että ne kannattaisi julkaista. Lisäksi kuvat olivat niin surkealaatuisia, että suorastaan häpesin pitää niitä edes koneellani.

Ihminen on melkoisen kummallinen kokonaisuus. Näin jälkikäteen katsottuna olen kauhean iloinen, että tulin ottaneeksi nuo kuvat. Ensinnäkin - niissä näkyy tuo ihana laveri, jota pitkään ja hartaasti ensin hioin ja maalasin. Toiseksi - näissä kuvissa näkyy se tunnelma, josta niin kovasti mökillä pidän. Siellä kun on lähes kaikki omaa vanhaa, kirpputorilta hankittua, mökiltä löytynyttä ja tuunattua tai ystäviltä saatua. Kolmanneksi - näitä kuvia katsellessa huomaan taas, miten tärkeä paikka musta mökki onkaan minulle. Se on elämässäni ensimmäinen pysyvä paikka, jonka tunnen kodikseni ja jonka vuoksi olen valmis luopumaan paljosta.

JOULUKUUssa mökki sai viettää talvilepoa. Moneen kertaan siellä oli tarkoitus käydä - milloin hakemassa patjaa, tarkistamassa lumitilannetta tai muuten vain. Kertaakaan ei kuitenkaan tullut käytyä, toivon tammikuun paikkaavan tämän tilanteen.

Ajattelin tehdä tällaisen pienen vuosikoosteen ihan vain nopeasti. Huomaan kuitenkin istuvani koneella tämän postauksen parissa nyt viidettä tuntia. Yhtä monetta tuntia elän uusiksi kuluneen mökkivuoden kuukausi kuukaudelta. Tutut tunteet ja ajatukset nousevat pintaan. Tunnen kiitollisuutta ja onnellisuutta tästä paikasta.

Tervetuloa mökkivuosi 2018!